Kevyttä käyntityöskentelyä

Socorron päiväkirjasta:

Aikaa sitten kisaeläköitynyt Roi-herra on saanut nauttia lähinnä meidän ori-ihmisenä tunnetun tallimestarin huomiosta, vaikka itsekin olen raudikkoa vähintään pari kertaa viikossa liikuttanut taikka muuten hoitanut. Tuon vähän korkeampisäkäisen orin selkään on aina yhtä vaikea kavuta kun itse on näin lyhyt, mutta siitäkin huolimatta olin tänään vakaasti päättänyt ratsastaa ilman satulaa. Pakkasta oli ollut meilläpäin jo useamman viikon ajan, joten lämmin hevosen selkä tuntui paljon paremmalta vaihtoehdolta takapuolen alla kuin satula, vaikka korkealla jouduinkin keikkumaan. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut tänään tehdä muuta kuin pistää tähän raudikkopappaan vähän virettä, joten mitään kovin rankkaa treeniä meillä ei edes ollut luvassa.

Roi on aina tykännyt ihmisen huomiosta, joten sen sai harjailla ja suitsittaa kuntoon ilman minkäänlaisia suurempia ongelmia. Päätään se toki meinasi nostella korkeuksiin, luultavasti vain saadakseen niitä "hyvä poika" -rapsutuksia kaulalleen kun sitten lopulta antaa periksi. Karsinastaan ori lähti kävelemään kiltisti perässäni, vaikka jäikin vilkuilemaan kovasti taakseen. Karsinassa olisi varmasti ollut niin mukavaa nuokkua vaikka koko päivä, Roi kun on aina ollut reippaudestaan huolimatta mahdollisimman mukavuudenhaluinen nautiskelija.

Talutin orin meidän pienemmän ratsastuskentän laidalle. Lunta oli tullut edellisviikolla runsaasti, ja kukaan ei ollut käyttänyt kenttää sen jälkeen. Otin Roin aidan viereen, kiipesin itse aidalle ja ujuttauduin siitä orin selkään. Ohjasin tämän sitten kentälle. Lumi pöllysi Roin jalkojen alla, ja pari kierrosta kentänlaitaa kierrettyämme alkoi edessä näkyä selkeä ura jota pitkin kulkea. Annoin orin kävellä ihan kaikessa rauhassa vielä muutaman kierroksen, ja aloin sitten ohjailla sitä niin ympyröille kuin volteillekin. Paksu kinos ei tuottanut vahvalle puoliveriselle kovinkaan paljon vastusta, mutta ainakin hyvää se teki orin joutuessa nostamaan jalkojaan enemmän kävellessään.

Käveltyämme enemmänkin kuin tarpeeksi, nostatin ravin. Roi kulki siististi alla, ja minä pompin selässä kuin perunasäkki. En ollut muistanutkaan, kuinka pomppuisat askeleet Roilla pystyikään olemaan. Muutaman kierroksen ravailtuamme hidastinkin orin vauhtia, ja jatkoimme ihan käyntityöskentelyä. Teimme niin paljon kaikenlaisia kuvioita, että lopetellessamme kenttä näytti siltä kuin siellä olisi rymistellyt kokonainen hevosrykmentti. Liikutuksen kevyestä luonteesta huolimatta Roi näytti jo vähän hengästyneeltä, olihan tuo meidän kenttä tällä hetkellä vähän raskas alusta kävelläkin.

Kun pysäytin Roin kentän keskelle ja hyppäsin alas selästä, kaaduin persauksilleni unohtaessani miten korkea matka alas oli. Jalkoihini sattui, mutta hetken siinä istuskeltuani nousin ylös ja aloin talittaa oria takaisin talliin. Pikku muksahdushan tuo oli, ensi kerralla taitaisin kuitenkin suosiolla laittaa satulan vaikka noin muuten Roi olikin mitä miellyttävin ratsastaa.

- Taciturn

Yllättäviä uutisia

Voin suoraan sanoa Ellan olleen viime aikoina varsin omituinen. Nainen on kiihtynyt nollasta sataan kahdessa sekunnissa, ja mitään järkevää syytä ei ole tarvinnut edes aina löytyä. Kahden kesken ollessamme tämä on ollut melko vaitonainen, Mikon kanssa Ella on taas saanut riidan aikaan lähes päivittäin ihan jostain mitättömästä. Mikko on yleensä varsin kylmähermoinen, mutta tämäkään ei enää tänään tallille tullessaan jaksanut edes yrittää olla naiselle ystävällinen, vaan vältteli tätä eikä katsonut päinkään. Sattuessamme kaikki kolme vihdoin puoliltapäivin yhtäaikaa tallin toimistoon, minä ihmettelin suuresti molempien käytöstä, ja sanoin että kukaan ei kävele ovesta ulos ennen kuin asiat on selvitetty.

Mikko katseli ikkunasta ulos varsin tuohtuneen oloisena, kun taas Ella antoi tulla täyslaidallisen vuoroin tälle, vuoroin minulle. Minä yritin kysyä mahdollisimman nätisti, mikä Ellaa vaivasi, mutta tämän sanoista ei saanut mitään tolkkua, kunhan valitti kaikesta ja kaikista. Minä istuin omalle toimistotuolilleni ja huokaisin. Mikko kääntyi pian ikkunan luota, ja antoi minulle erittäin merkitsevän katseen. Olisihan se minunkin pitänyt arvata, kyseessä ei voinut olla mikään muu kuin riita Ellan ja tämän poikaystävän Markuksen välillä. En kuitenkaan uskaltanut kysyä Ellalta oliko asia näin, joten pian Mikko avasikin suunsa.

"Se johtuu Markuksesta, eikö niin?" Mikko kysyi, ja Ella purskahti saman tien itkuun. Minä en tiennyt mitä tehdä, en todellakaan pitänyt ihmissuhdedraamasta, varsinkin kun kyse oli minulle hyvin tärkeistä ihmisistä. Markus oli työskennellyt minulle hyvän aikaa, mutta saanut paremman työtarjouksen Etelä-Suomesta. Ellan kanssa kukoistanut romanssi oli jatkunut etäsuhteena, ja viime viikolla Markus oli ollut täällä Savossa Ellan luona. Tämän jälkeen nainen oli alkanut käyttäytymään varsin ailahtelevasti, ja minä yritin pohtia pääni puhki mitä ihmettä Markuksen vierailun aikana oli tapahtunut.

Ellasta ei meinannut saada juuri mitään irti, ja minä hermostuin tälle (jota jälkikäteen kadun suuresti). Otin naista kiinni hartioista ja katsoin suoraan silmiin. Ella oli lähestulkoon hysteerinen, ja yritti hätistää minut pois luotaan. "Jos et nyt kerro mikä perkele sinua vaivaa, niin minä en tule myöskään auttamaan sinua, en enää missään. Oli mikä tahansa kyseessä, niin parhaille kavereille ei vittuilla ja käyttäydytä koko ajan kuin uhmaikäinen", sanoin, ja Ella rauhoittui hieman. Sitten tämä alkoi itkunsekaisesti sopertamaan, kuinka Markus oli lähtenyt ovet paukkuen heti kun oli kuullut Ellan olevan raskaana.

Minä päästin irti, ja kävelin Mikon viereen ikkunan luo. Aloin tuijottaa talvista maisemaa, enkä saanut enää sanaani suusta. Kyllähän minä tiesin, että etäsuhde ei toiminut, jos Ella kerran oli raskaana. Jomman kumman heistä oli kuitenkin luovuttava paljosta, jos he aikoivat muuttaa yhteen. Ellalla oli täällä vakituinen työpaikka, kaksi välittävää ystävää sekä laaja ihmissuhdeverkosto. Markuksella taas oli parempipalkkainen työ, sekä laajemmat mahdollisuudet kansainvälisiin hevospiireihin pääsyyn. Kumpikaan tuskin luopuisi helpolla omasta asemastaan.

"Mitä te ajattelitte tehdä?" Mikko kysyi Ellalta, joka oli ollut nyt ihmeen pitkään hiljaa. Minä itse tuijotin yhä ikkunasta, enkä kestänyt katsoa Ellaa päin. Oli itsellekin raskasta, kun hyvällä ystävällä oli vaikea tilanne, jossa ei itse voinut auttaa ollenkaan.

"En minä vaan tiedä", Ella sanoi. "Hetken jo harkitsin Markuksen luo muuttamista, mutta en minä voi jättää teitä", tämä jatkoi.

Mikko oli hetken hiljaa, ja sanoi sitten: "Ethän sinä voi meidän takia tänne jäädä. Kyllähän me ollaan parhaat ystävykset, mutta Markuksen luona sulla olisi rakastava mies, ja ihan oikea tulevaisuus. Tacin kanssa me rehkitään täällä joka päivä perseet puhki hevosten eteen, ja molemmat on ihan yhtä hukassa kaiken muun suhteen. Kummallakaan miestä ei ole puolisoa, ei lapsia, ei mitään mikä rajoittaisi elämää, mutta toisaalta ei ole mitään mitä odottaa tulevaisuudelta. Jos Markusta ei saa millään pois sieltä Etelä-Suomesta, niin silloin sun on vaan pakattava kamppees ja mentävä sen perään."

Minulla ei ollut juuri mitään lisättävää Mikon sanomisiin, vaan kannustin Ellaa nyt ihan vakavasti harkitsemaan lähtöä Markuksen luo. Jos nainen jäisi tänne, eikä Markus suostuisi muuttamaan takaisin tämän luo, se tietäisi varmaa eroa. Ja vaikka Ellalla minun ja Mikon tuki olikin, ei varmasti olisi herkkua kasvattaa lasta yksin. Vielä kun pitäisi itsestäänkin pitää huoli. Minä lupasin ja vannoin, että mitä tahansa tapahtuisi, Ellalla olisi aina paikka tallilla, jos tämä vain haluaisi. Nainen sanoikin pohtivansa asioita huolella kunhan pääsisi tänään kotiin. Nähtäväksi jää, kuinka tässä käy, mutta kaikkea hyvää minä toivon Ellalle vaikka olisinkin vielä aamulla ollut valmis kuristamaan tämän viime päivien käytöksensä takia.