Ghostwalkin syntymä

Hevosten Valiant Necromancer ja Joy's Ghostwalk päiväkirjasta:

Nelli synnytti tänään esikoisvarsansa. Suloisella punarautiaalla pikkuisella oli päässään erittäin kaunis, suuri läsi, ja korkeat sukat kolmessa jalassaan. Syötävän suloinen tammavarsa sai nimekseen Joy's Ghostwalk, ja näillä näkymin se jää kotiin seuraamaan molempien vanhempiensa jalanjälkiä. Alusta alkaen pikkuinen oli erittäin tomeran oloinen, ja Nelli näytti erittäin ylpeältä, tuoreelta äidiltä. Kokemattomuuden puutteesta huolimatta se osasi hoivata varsaansa, eikä vierastanut sitä ollenkaan. Aavistuksen ärhäkästä luonteestaan huolimatta se ei myöskään ollut turhan suojelevainen varsansa suhteen, vaan päästi eläinlääkärin tarkistamaan sen kunnon ilman suurta välikohtausta. Sekä emä että varsa olivat eläinlääkärin mukaan erittäin hyvinvoivia.

- Taciturn

"Mutta kun minä haluan"

Hevosen Starlight Sy päiväkirjasta:

"Voi miten ihana kimo. Saanko ratsastaa sillä?" Siskoni Mira oli hädin tuskin ehtinyt autosta nousta, kun osoitti jo sormellaan lähimmässä tarhassa käyskennellyttä Starlaa. Tamma kohotti päätään huomatessaan meidät, ja hörähti lempeästi ennen kuin alkoi ravailemaan ympäriinsä innostuneena. "Katso nyt, miten sähäkkä se on. Ihan kuin minulle tehty", Mira jatkoi haaveellisena, ja minä sitten menin romahduttamaan hänen unelmansa yhdellä sanalla. "Et", sanoin tunteettomasti ja aloin nostamaan matkalaukkuja takakontista. Mira ei todellakaan saisi ratsastaa tammalla, jolla kukaan muukaan ei saanut. Minä olin ainoa ihminen joka kävi Starlan selässä, ja ainoastaan erityistapauksissa saatoin antaa tamman joko Pekan tai Mikon vastuulle. En ikinä edes Ellan, tämä kun oli välillä hieman hutilo työtehtävissään, ja juuri Starlan kohdalla olin kaikesta erittäin tarkka niuhottaja. Olihan tuo kimo minulle niin monella tapaa erityinen.

Mira loi minuun surkean koiranpentukatseen, mutta tämä ei saanut minua heltymään yhtään. Kuten jo sanoin, Starlan kohdalla olin erityisen tarkka kaikesta. Siskoni oli luonteeltaan sellainen seikkailunhaluinen koheltaja, joka joutui aina ties mihin hankaluuksiin. Tällä kertaa tämä oli päätynyt kodittomaksi, ja olimme sopineet asumisjärjestelyistä minun luonani ainakin näin kesän ajaksi. Koska olin kuitenkin vasta aloittanut olohuoneen remontin, joutui Mira yöpymään ainakin tämän viikon tallitoimiston yläkerrasta löytyvässä majoitustilassa. Saisipa samalla auttaa tallihommissa, Ellakin kun oli juuri jäänyt äitiyslomalle eikä palkattu kesäapulainen tietenkään voinut täyttää monen vuoden kokemuksen omaavan vakiotyöntekijän saappaita.

Kävelin sisälle tammatalliin raahaten Miran matkalaukkuja. Tämä jättäytyi vähän jälkeeni, ja pian kuuluikin kova kiljaisu. "Minähän sanoin jo matkalla että älä sitten koske niihin lankoihin!" huusin edes katsomatta taakseni. Mira oli niin kovasti tahtonut moikata tuota kimotammaa johon oli ihastunut, ja saikin hemmetinmoisen sähköiskun aitalangasta. Siskoni oli todellakin sellainen tyyppi, joka ei osannut varoa yhtään mitään. Vähän minua jännittikin, uskaltiko tuota edes päästää minkään meidän hevosen selkään koko kesänä. Tai raaskiiko tuolle antaa edes talikkoa käteen. Joltain kun lähtisi vielä näkö tuon sohiessa piikeillä. Menimme Miran kanssa tallitoimistoon, ja esittelin tälle nopeasti siellä istuskelleet Pekan ja Marikin. Jätin sitten siskoni heidän huomaansa, minulla kun oli vielä monta hevosta liikutettavana, ja olin aikataulusta myöhässä Miran asemalta noukkimisen takia.

Muutaman tunnin päästä päivän työt oli lähestulkoon tehty, illan viimeisenä liikutettavana oli kuitenkin vielä Starla. Tamman liikutussuunnitelma lupaili tänään kouluratsastusta, joten lainasinkin sille koulusatulaa meidän melko samanmalliselta Hanilta. Mira oli löytänyt tiensä luokseni, ja utelikin kauheasti kaikenlaista. Starlasta hän oli yhä äärimmäisen kiinnostunut, ja minä meinasin hermostua moneen otteeseen, kun kyselytulvalle ei ollut tulla loppua. Alkaessani taluttaa Starlaa ulos, seurasi Mira minua innoissaan lauleskellen samalla jotain epämääräistä. Tämä käyttäytyi kuin kymmenvuotias ponityttö, tosin kyllähän sen ymmärsi. Olimme kasvaneet vuosien saatossa erillemme, ja siinä missä itse elin täyttä hevoselämää, oli Mira kulkenut aivan erilaisia reittejä, eikä hänen elämänsä mahdollistanut juurikaan hevosharrastusta. Olihan se varsinkin täälläpäin varsin tyyristä. Monelle on tullut oikeastaan yllätyksenä, että itsekään en pystynyt harrastamaan hevosia asuessani vanhempieni luona, ja vasta aikuisiällä pääsin ensi kertaa ratsastamaan, raskaalla työllä ansaittujen rahojen avulla.

"Ihan oikeasti Taci, minä niin kovin tahtoisin ratsastaa tuolla kimolla", Mira sanoi murheen murtamana. Minä en myöntynyt, vaan sanoin että voidaan katsoa tälle vaikka joku kiltti eläkeläistamma kesäratsuksi. Mira tuhahti, ja lopetti sitten kokonaa puhumisen. Minä ohjasin Starlan kentälle, jossa nousin sen selkään ja säädin vielä hihnat ennen kuin pistin tammaan liikettä. Mira katseli meitä kentän laidalta surkeana. Ottaessani lyhyempää ohjaa, Starla korskui ja yritti painaa eteenpäin. Tamma olisi tahtonut enemmän vauhtia, ja minä sain pidättää sitä runsaalla kädellä. Käyntityöskentely Starlan kanssa oli aina erittäin vaativaa, tamman askellajivalikoimaan kun tuntui luonnostaan kuuluvan vain ravi ja laukka. Sainkin pyöritellä kimoa toden teolla, jotta sain sen kulkemaan joten kuten asiallisesti. Ravityöskentely Starlan kanssa oli paljon helpompaa, mutta tamma yritti silloinkin painaa ohjalle ja lisätä vauhtia minun jääden vain roikkumaan suusta. Taas annoin melko kovan puolipidätteen jos toisenkin, ja Starla vänkäsi vastaan nostellen päätään, pöristen ja höristen. Ravi sillä kuitenkin tasoittui, vaikka pää seilasi liikkeiden mukana puolelta toiselle.

Laukkaamaan päästyään Starla rauhoittui, ja muuttui ihan yhteistyökykyiseksi tapaukseksi kuin taikaiskusta. Annoin tamman hölskytellä rennolla tahdilla eteenpäin, ohjaten sitä välillä pääty-ympyröille, ja kokeillen laukanvaihtoja kaarevilla urilla. Starla oli kuin uusi hevonen hyvin verryteltynä, ja pystyimmekin vihdoin aloittamaan kunnollisen harjoittelun. Ravityöskentely sujui tänään erittäin hyvin, mutta käynnissä tamma oli yhä se niskuroiva luuskanmokoma, joka teki juuri päinvastoin kuin mitä pyydettiin. Harjoittelimme tänään jonkin verran pohkeenväistöjä, jotka sujuivat ihan hyvin huomioiden ettei Starla ole oikein koskaan ollut mikään koulutaituri. Tamma tuntui nauravan sileälle työskentelylle päin naamaa, ja olikin kova protestoimaan silloin kun tajusi ettei tänään hypätäkään. Kaikesta huolimatta allani oli upea ja älykäs tamma, joka niin halutessaan oli erittäin hieno ratsuhevonen. Ja sehän oli kaikki mitä Mira näki. Lopettaessani tältä illalta ja noustessani tamman selästä, sanoi hän minun kyllä vielä heltyvän kesän aikana. Joku kaunis päivä Mira kuulema ratsastaisi tuolla tammalla, ja voi kuinka upea parivaljakko he olisivatkaan. Minä katsoin Miraa tuomasti, ja sanoin että sen kun näkisi. Saisi kyllä olla pirun hyvä syy, että päästäisin hädn tuskin hevosta koskeneen aloittelijan tallin lähestulkoon vaativimman estetamman selkään.

- Taciturn

Kevyttä kouluharjoittelua

Hevosen Apricot Wing Kern päiväkirjasta:

Aapon jalat ovat tykänneet huonoa orin pitkästä esteurasta, ja useasti olenkin harmitellut kun raudikolla ei juurikaan kehtaa tätä nykyä hypätä. Olihan sillä nuorempana niin mahtava loikka, että ratsastaja ei voinut olla muuta kuin tyytyväinen tuohon reippaaseen ja aina yhtä energiseen oriin. Aapo ehkä itsekin näyttää hieman turhautuneisuutta, kun joka päivä sitä odottaa vain tylsä koulutreeni esteiden sijaan. Ei sillä, ettäkö itsekään olisin ollut tänään innosta piukeana varustaessani oria taas kerran, mennäkseni jo kolmattatoista kertaa tämän hellekauden aikana kentälle kulkemaan sileää rataa, tehden niitä samoja vanhoja koulukuvioita kun ei tuo estekoni mitään kovin vaativia liikkeitä osannut. Eihän vika Aapossa ollut, olisinhan minä voinut keksiä sille vaikka mitä aktiviteettia kunhan vaan olisin kehdannut. Vannoin itselleni pari päivää takaperin, että kunhan vaan vedet lämpenevät, menemme orin kanssa varmasti uimaan.

Olihan se toki inhottavaa, kun järvi oli vielä niin pirun kylmä, mutta kentällä tuntui kuin paistinpannussa olisi ollut. Maneesissa ei ilma kiertänyt sitten lainkaan, joten sekin oli helteellä kuin huonosti lämmitetty sauna. Päästäkseni kuitenkin valittamasta, menimme tosiaan Aapon kanssa tänään kentälle. Ori kuopi maata tylsistyneenä kiristäessäni vyötä ennen selkäännousua. Kun sitten nousin selkään, säädin jalustimet (kuinka ne pystyivätkään olemaan taas niin vääränpituiset vaikka kukaan muu ei ainakaan kuukauteen ollut edes käynyt orin selässä?) ja kiristin vielä vyötä viimeisen kerran. Aapo ravisteli päätään, ja lähti lompsimaan eteenpäin velttona kuin keitetty makaroni. Minä yritin hoputtaa sitä, mutta ori korskaisi vain ja jatkoi matkaa yhtä hidastempoisesti. Askeliin ehkä tuli hieman pituutta, mutta muuten me matelimme eteenpäin kuin etanat.

Kuumuus oli vienyt minusta voimat, enkä jaksanut kunnolla edes patistaa Aapoa, joka kulki alla niin mahdottoman laiskasti. Kuljimmekin hyvän aikaa uraa pitkin, miettiessäni millaista harjoitusta tänään tekisimme. Aapo oli koulupuolen suhteen aina ollut vähän tyhmä, hyvä jos siltä edes pohkeenväistö sujui. Liikkeetkin sillä oli aina vähän ruman näköiset, vaikka esteillä ori toki oli erittäin kiva ja upea. Koulutuuppaus Aapon kanssa vaan nyt oli jotain niin vastenmielistä, itsekin kun toimin päivittäin oikeiden, osaavien kouluhevosten parissa. Aapo vaan oli niin eri luokkaa, ja minua korpesi todellakin se, ettei orilla voinut enää hypätä. Niin pahasti sen jalat olivat kuluneet, että jos orin tahtoi pitää vielä kunnossa, olisi esteitä ehdottomasti vältettävä.

Päädyimme lopulta tekemään ne samat vanhat harjoitukset kaikissa kolmessa askellajissa mitä me olimme suorittaneet joka ikinen päivä tällä viikolla. Aapo reipastui loppua kohden, mutta tuntui olevan aivan poikki. Kyllähän kuumuus vaikutti oriinkin, ja harjoitusten päätteeksi karsinaansa päästessään se joikin mahdottoman määrän vettä. Itsekin olin juomisen tarpeessa, Aapon hoidettuani ajattelinkin keskittyä joihinkin muihin hommiin, ja katsella sitten illemmalla jos hevosten liikutus onnistuisi vähän paremmin.

- Taciturn

Uusi yritys

Hevosen Snow Queen Joy päiväkirjasta:

Alkuvuonna Lumi astutettiin meidän Rommilla, mutta harmiksi tamma ei tullut kantavaksi. Jäimme seurailemaan koska Lumille tulisi seuraava kiima, halusin kovasti kokeilla onnistuisiko tamman kantavaksi saanti tällä kertaa. Nytkin orivalintana oli Rommi: olin luvannut, että jollei tälläkään kertaa tärppäisi, niin sitten voisimme rauhassa kokeilla jotain muuta yhdistelmää. Hieman se kuitenkin vatsanpohjassa kouraisi, sillä juuri Rommista ja Lumista meidän talliporukka povaili lähes täydellisiä vanhempia tulevaisuuden huippuvarsalle. Suoraan sanottuna minua stressasi aivan liikaa odotus siitä, saataisiinko Lumi kantavaksi. Mikäli joko Lumissa tai Rommissa oli jotain vikaa, joka estäisi jälkikasvun saannin, olisi se meille erittäin suuri takapakki.

Astutus tapahtui luonnollisesti, ja kyllähän siinä sai jännätä että onnistuiko tämä vihdoin. Lumi hyväksyi orin heti, ja kaikki sujui erittäin siististi. Nyt saammekin jäädä jännittämään, onko meillä kesällä yksi uusi varsa kirmailemassa laitumella. Koska kyse tulisi olemaan Lumin ensimmäisestä varsasta, en malttaisi millään odottaa mitä tuleman pitää. Olenhan jo todella pitkään haaveillut siitä että pääsisin aloittamaan kisauraa jonkin suosikkitammani jälkeläisen kanssa.

- Taciturn

Maastoreittien tarkastelua

Hevosen Valiant Campo Giro päiväkirjasta:

Giro kaipasi virikettä, niin myös minäkin. Sen sijaan että olisin mennyt liikuttamaan paria meidän nuorempaa tammaa, varustin raudikkopapan ja lähdin sen kanssa maastoon seikkailemaan. Kyllähän Girokin ansaitsi jotain muuta elämäänsä kuin päivittäistä tarhailua ja ratahumputtelua muutamaan otteeseen viikossa. Olin itse aina nauttinut maastoilusta, joten ajattelin sen olevan Gironkin mielestä mukavaa. Tänään olikin tarkoituksena kiertää vähän tiluksien rajoja ja katsella missä kunnossa meidän vähän kaukaisemmat ratsastuspolut olivat talven jäljiltä.

Giro oli jo varustettaessa virkeänä, se selvästi aavisti että nyt olisi luvassa jotain erikoisempaa. Ori ei joutanut edes pullistelemaan satulavyön kanssa mikä sillä oli yleensä tapana, se vain odotti kuin malttamaton pikkulapsi että koska mennään. Taluttaessani Giroa pihalle nosteli se päätänsä korkeuksiin ja katseli ylväänä ympärilleen. Tallikissa Isäntä tuli ovella vastaan, ja selkään noustuani huomasin sen lähteneen seuraamaan meitä. No, olihan meidän tiluksien mittaus sentään tuon rotevan kollin työtä. Giro oli joskus ollut vähän säpsy Isännän suhteen, mutta tällä kertaa se ei jaksanut välittää vaikka kissa välillä juoksikin takaapäin ja yritti hyökkiä sen kevyessä tuulessa liuhuvaan häntään.

Kiersimme Giron kanssa ensin läheistä mäntymetsää kohti, jossa ratsastin lähes päivittäin jonkun hevosen kanssa. Siellä tie oli varsin hyväkuntoinen, olihan meidän tallimestari pitänyt siitä huolen. Minua kiinnosti tänään kuitenkin mennä pidemmälle, meidän vähemmän käytetyille poluille jotka olivat vasta viime viikolla sulaneet. Siellä ei juuri kukaan ollut ratsastanut viime syksyn jälkeen, olihan tie sieltä päin melko vaativa kapeine kohtineen ja jyrkkine mäkineen. Giro tykkäsi päästessään kulkemaan ylämäkiin, sen mielestä kun meidän rento lauantaimaasto oli turhankin leppoisa. Saipa edes johonkin purkaa energiaansa. Miltei jokaisen mäen alla oli kauhean liejuinen kohta, ja kiersimmekin ne visusti orin kanssa. Eipä liioin Isäntäkään tahtonut liata itseään kurassa, vaan loikkelehti perässämme väistellen märkiä kohtia.

Tallin tilukset olivat niin isot, ettemme lähteneet meidän mäkistä metsäkaistaletta pidemmälle tutkailemaan. Tulimme kuitenkin eri reittiä takaisin tallin pihaan, todetaksemme tien olevan paikoin hyväkuntoinen, ja paikoin niin märkä että olisi parempi antaa sen vielä vähän aikaa kuivua ellei tahtonut liata itseään. Giro näytti virkistyneen meidän yhteisestä maastolenkistämme, veinkin orin tarhaansa kun olin ensin hoitanut sen kuntoon. Ensi viikolle pitäisi suunnitella jotain ehkä vähän vaativampaa ohjelmaa Gironkin varalle, ori kun on viime aikoina ollut valitettavasti aivan liian vähällä liikunnalla. Giro tuskin panee suunnitelmistani pahakseen, niin eloisa ja liikkuvainen kavari kun se on aina ollut.

- Taciturn

Harjoittelua se vielä vaatii

Hevosen One Night in Vegas päiväkirjasta:

Ninni osaa tätä nykyä jo oikeastaan kaiken, mitä GP-tason kouluratsulta voisi vaatia. Siitä huolimatta tammalla on vielä erittäin paljon hakemista liikkeiden puhtaudessa, puhumattakaan ratsastajasta joka ei vieläkään osaa aina käsitellä oikein Ninnin kaltaista herkempää hevosta. Olen ratsastanut koko nuoren ikäni lähinnä sellaisilla hevosilla, jotka toden teolla vaativat. Ninni taas kulkee kuin ajatus, ja totteleekin täydellisesti aina kun vähänkään heilahdan satulassa. Sekä ratsu että ratsastaja ovatkin silloin tällöin hermostuneet toisiinsa, mutta vaikkemme ehkä täydellinen pari aina olekaan, on Ninni yksi parhaimpia kouluhevosenalkuja joiden kanssa olen saanut olla tekemisissä. Minähän itse koulutin Ninnin ratsun alkeille (toki meidän koulukonkari Marikki oli koko ajan mukana, kun itse en näe aina niitä omia virheitäni samalla tapaa kuin ulkopuolinen silmäpari). Tuosta tummanruunikosta söpöläisestä onkin tullut minun suosikkitammani koko tallin hevoslaumasta.

Talliväen suhteen mielipiteet Ninnistä ovat melko jakaantuneet: tallimestari Pekka ei ole koskaan ollut tammaihmisiä, ja on muutenkin kallistunut enemmän estepuolelle. Tämän mielestä oli rahanhaaskausta kun en heti etsinyt Ninnille uutta ostajaehdokasta edellisten kauppojen peruuntuessa tökerösti viime hetkellä. Pekalle painavan sanansa sanoi tämän serkku Marikki, joka taas ei juuri muista hevosista pidäkään kuin koulutammoista. Voi että minkälaisen kinastelun kaksikko saikaan aikaiseksi kun Pekka kerran meni kommentoimaan Ninnin vielä haparoivia liikkeitä. Mutta eihän nuori tamma voi vielä täydellisen valmis paketti ollakaan! Mitä nyt tulee Ellaan ja Mikkoon, niin näillähän nyt on omat mieltymyksensä jotka poikkeavat omistani lähinnä planeettojen asennosta tai jostain muusta yhtä järjettömästä seikasta riippuen. Ella nyt ei perusta oikein kouluhevosista, vaikka tammaihminen onkin. Mikko taas on tammaihminen henken ja vereen, mutta juuri kouluratsastus ei ole tämän laji. Mikko on toisaalta ihmeesti tykännyt Ninnistä, ja minä sanoinkin tälle että pitäköön näppinsä irti tästä tammasta. Ninni onkin yksi niistä harvoista hevosista joiden kanssa tahdon hoitaa kaiken itse, ja joita vartioin kuin kissaemo.

Miltei ainoa ihminen, jonka olen antanut autella Ninnin kanssa enemmänkin on Marikki. Nainen ei niinkään perusta ratsastamisesta tätä nykyä, vaan liikuttaa mieluummin hevosia maasta käsin. Muuten tämä toimiikin lähinnä valmentajana sekä meidän osaavampana kouluttajana. Minun lisäkseni Ninnin selässä ei moni siis vieraile (poislukien Mikko, joka ihan välttämättä tahtoi auttaa Ninnin kanssa. Tämä saakin liikuttaa tamman silloin kun itse en ehdi. Voi että voi ihminen olla onnessaan niinkin pienistä asioista). Yleensä en ole tykännyt itse edes kilpailla hevosteni kanssa, vaan joku muu tallihenkilökunnasta on aina saanut hoitaa kisaamisen itseni toimiessa taustajoukoissa. Ninnin kanssa olen kuitenkin ihan oikeasti innostunut taas kilpailemaan tosimielellä. Toki kun tallissa on tällä hetkellä minun lisäkseni vain kaksi muuta, joilla edes on kiinnostusta kisaamiseen, niin miltei pakkohan minun oli itse vähän helpottaa taakkaa istumalla itse sinne satulaan.

Mitä Ninnin kisauraan tulee, on tamman kanssa kokeiltu vähän kepillä jäätä. Aiemmin pyörimme lähinnä vaativan tason koulukilpailuissa, helmikuussa starttasimme jo ensimmäiset Grand Prix- tason luokkamme. Menestystä ei vielä ole kauheasti tullut, mutta se selittyneköön Ninnin vielä nuorella iällä ja kokemattomuuden puutteella. Kunhan tämä kevät valmentaudutaan vielä ahkerasti, niin voisin uskoa että kesällä jatkaessamme kilpauraa tamman kanssa alkaa niitä sijoituksiakin tulemaan ihan kunnolla.

- Taciturn

Kevyttä käyntityöskentelyä

Socorron päiväkirjasta:

Aikaa sitten kisaeläköitynyt Roi-herra on saanut nauttia lähinnä meidän ori-ihmisenä tunnetun tallimestarin huomiosta, vaikka itsekin olen raudikkoa vähintään pari kertaa viikossa liikuttanut taikka muuten hoitanut. Tuon vähän korkeampisäkäisen orin selkään on aina yhtä vaikea kavuta kun itse on näin lyhyt, mutta siitäkin huolimatta olin tänään vakaasti päättänyt ratsastaa ilman satulaa. Pakkasta oli ollut meilläpäin jo useamman viikon ajan, joten lämmin hevosen selkä tuntui paljon paremmalta vaihtoehdolta takapuolen alla kuin satula, vaikka korkealla jouduinkin keikkumaan. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut tänään tehdä muuta kuin pistää tähän raudikkopappaan vähän virettä, joten mitään kovin rankkaa treeniä meillä ei edes ollut luvassa.

Roi on aina tykännyt ihmisen huomiosta, joten sen sai harjailla ja suitsittaa kuntoon ilman minkäänlaisia suurempia ongelmia. Päätään se toki meinasi nostella korkeuksiin, luultavasti vain saadakseen niitä "hyvä poika" -rapsutuksia kaulalleen kun sitten lopulta antaa periksi. Karsinastaan ori lähti kävelemään kiltisti perässäni, vaikka jäikin vilkuilemaan kovasti taakseen. Karsinassa olisi varmasti ollut niin mukavaa nuokkua vaikka koko päivä, Roi kun on aina ollut reippaudestaan huolimatta mahdollisimman mukavuudenhaluinen nautiskelija.

Talutin orin meidän pienemmän ratsastuskentän laidalle. Lunta oli tullut edellisviikolla runsaasti, ja kukaan ei ollut käyttänyt kenttää sen jälkeen. Otin Roin aidan viereen, kiipesin itse aidalle ja ujuttauduin siitä orin selkään. Ohjasin tämän sitten kentälle. Lumi pöllysi Roin jalkojen alla, ja pari kierrosta kentänlaitaa kierrettyämme alkoi edessä näkyä selkeä ura jota pitkin kulkea. Annoin orin kävellä ihan kaikessa rauhassa vielä muutaman kierroksen, ja aloin sitten ohjailla sitä niin ympyröille kuin volteillekin. Paksu kinos ei tuottanut vahvalle puoliveriselle kovinkaan paljon vastusta, mutta ainakin hyvää se teki orin joutuessa nostamaan jalkojaan enemmän kävellessään.

Käveltyämme enemmänkin kuin tarpeeksi, nostatin ravin. Roi kulki siististi alla, ja minä pompin selässä kuin perunasäkki. En ollut muistanutkaan, kuinka pomppuisat askeleet Roilla pystyikään olemaan. Muutaman kierroksen ravailtuamme hidastinkin orin vauhtia, ja jatkoimme ihan käyntityöskentelyä. Teimme niin paljon kaikenlaisia kuvioita, että lopetellessamme kenttä näytti siltä kuin siellä olisi rymistellyt kokonainen hevosrykmentti. Liikutuksen kevyestä luonteesta huolimatta Roi näytti jo vähän hengästyneeltä, olihan tuo meidän kenttä tällä hetkellä vähän raskas alusta kävelläkin.

Kun pysäytin Roin kentän keskelle ja hyppäsin alas selästä, kaaduin persauksilleni unohtaessani miten korkea matka alas oli. Jalkoihini sattui, mutta hetken siinä istuskeltuani nousin ylös ja aloin talittaa oria takaisin talliin. Pikku muksahdushan tuo oli, ensi kerralla taitaisin kuitenkin suosiolla laittaa satulan vaikka noin muuten Roi olikin mitä miellyttävin ratsastaa.

- Taciturn

Yllättäviä uutisia

Voin suoraan sanoa Ellan olleen viime aikoina varsin omituinen. Nainen on kiihtynyt nollasta sataan kahdessa sekunnissa, ja mitään järkevää syytä ei ole tarvinnut edes aina löytyä. Kahden kesken ollessamme tämä on ollut melko vaitonainen, Mikon kanssa Ella on taas saanut riidan aikaan lähes päivittäin ihan jostain mitättömästä. Mikko on yleensä varsin kylmähermoinen, mutta tämäkään ei enää tänään tallille tullessaan jaksanut edes yrittää olla naiselle ystävällinen, vaan vältteli tätä eikä katsonut päinkään. Sattuessamme kaikki kolme vihdoin puoliltapäivin yhtäaikaa tallin toimistoon, minä ihmettelin suuresti molempien käytöstä, ja sanoin että kukaan ei kävele ovesta ulos ennen kuin asiat on selvitetty.

Mikko katseli ikkunasta ulos varsin tuohtuneen oloisena, kun taas Ella antoi tulla täyslaidallisen vuoroin tälle, vuoroin minulle. Minä yritin kysyä mahdollisimman nätisti, mikä Ellaa vaivasi, mutta tämän sanoista ei saanut mitään tolkkua, kunhan valitti kaikesta ja kaikista. Minä istuin omalle toimistotuolilleni ja huokaisin. Mikko kääntyi pian ikkunan luota, ja antoi minulle erittäin merkitsevän katseen. Olisihan se minunkin pitänyt arvata, kyseessä ei voinut olla mikään muu kuin riita Ellan ja tämän poikaystävän Markuksen välillä. En kuitenkaan uskaltanut kysyä Ellalta oliko asia näin, joten pian Mikko avasikin suunsa.

"Se johtuu Markuksesta, eikö niin?" Mikko kysyi, ja Ella purskahti saman tien itkuun. Minä en tiennyt mitä tehdä, en todellakaan pitänyt ihmissuhdedraamasta, varsinkin kun kyse oli minulle hyvin tärkeistä ihmisistä. Markus oli työskennellyt minulle hyvän aikaa, mutta saanut paremman työtarjouksen Etelä-Suomesta. Ellan kanssa kukoistanut romanssi oli jatkunut etäsuhteena, ja viime viikolla Markus oli ollut täällä Savossa Ellan luona. Tämän jälkeen nainen oli alkanut käyttäytymään varsin ailahtelevasti, ja minä yritin pohtia pääni puhki mitä ihmettä Markuksen vierailun aikana oli tapahtunut.

Ellasta ei meinannut saada juuri mitään irti, ja minä hermostuin tälle (jota jälkikäteen kadun suuresti). Otin naista kiinni hartioista ja katsoin suoraan silmiin. Ella oli lähestulkoon hysteerinen, ja yritti hätistää minut pois luotaan. "Jos et nyt kerro mikä perkele sinua vaivaa, niin minä en tule myöskään auttamaan sinua, en enää missään. Oli mikä tahansa kyseessä, niin parhaille kavereille ei vittuilla ja käyttäydytä koko ajan kuin uhmaikäinen", sanoin, ja Ella rauhoittui hieman. Sitten tämä alkoi itkunsekaisesti sopertamaan, kuinka Markus oli lähtenyt ovet paukkuen heti kun oli kuullut Ellan olevan raskaana.

Minä päästin irti, ja kävelin Mikon viereen ikkunan luo. Aloin tuijottaa talvista maisemaa, enkä saanut enää sanaani suusta. Kyllähän minä tiesin, että etäsuhde ei toiminut, jos Ella kerran oli raskaana. Jomman kumman heistä oli kuitenkin luovuttava paljosta, jos he aikoivat muuttaa yhteen. Ellalla oli täällä vakituinen työpaikka, kaksi välittävää ystävää sekä laaja ihmissuhdeverkosto. Markuksella taas oli parempipalkkainen työ, sekä laajemmat mahdollisuudet kansainvälisiin hevospiireihin pääsyyn. Kumpikaan tuskin luopuisi helpolla omasta asemastaan.

"Mitä te ajattelitte tehdä?" Mikko kysyi Ellalta, joka oli ollut nyt ihmeen pitkään hiljaa. Minä itse tuijotin yhä ikkunasta, enkä kestänyt katsoa Ellaa päin. Oli itsellekin raskasta, kun hyvällä ystävällä oli vaikea tilanne, jossa ei itse voinut auttaa ollenkaan.

"En minä vaan tiedä", Ella sanoi. "Hetken jo harkitsin Markuksen luo muuttamista, mutta en minä voi jättää teitä", tämä jatkoi.

Mikko oli hetken hiljaa, ja sanoi sitten: "Ethän sinä voi meidän takia tänne jäädä. Kyllähän me ollaan parhaat ystävykset, mutta Markuksen luona sulla olisi rakastava mies, ja ihan oikea tulevaisuus. Tacin kanssa me rehkitään täällä joka päivä perseet puhki hevosten eteen, ja molemmat on ihan yhtä hukassa kaiken muun suhteen. Kummallakaan miestä ei ole puolisoa, ei lapsia, ei mitään mikä rajoittaisi elämää, mutta toisaalta ei ole mitään mitä odottaa tulevaisuudelta. Jos Markusta ei saa millään pois sieltä Etelä-Suomesta, niin silloin sun on vaan pakattava kamppees ja mentävä sen perään."

Minulla ei ollut juuri mitään lisättävää Mikon sanomisiin, vaan kannustin Ellaa nyt ihan vakavasti harkitsemaan lähtöä Markuksen luo. Jos nainen jäisi tänne, eikä Markus suostuisi muuttamaan takaisin tämän luo, se tietäisi varmaa eroa. Ja vaikka Ellalla minun ja Mikon tuki olikin, ei varmasti olisi herkkua kasvattaa lasta yksin. Vielä kun pitäisi itsestäänkin pitää huoli. Minä lupasin ja vannoin, että mitä tahansa tapahtuisi, Ellalla olisi aina paikka tallilla, jos tämä vain haluaisi. Nainen sanoikin pohtivansa asioita huolella kunhan pääsisi tänään kotiin. Nähtäväksi jää, kuinka tässä käy, mutta kaikkea hyvää minä toivon Ellalle vaikka olisinkin vielä aamulla ollut valmis kuristamaan tämän viime päivien käytöksensä takia.

Päivä, kun Maria lähti

Maria oli ollut jo vuosikaudet uskollinen työntekijä sekä ystävä, ja vaikka tämä välillä tekikin hommia muualla, päätyi hän vielä hyväksi aikaa Joyanceen kisaamaan ja valmentamaan joitain meidän estehevosia. Nainen oli ollut viime aikoina vähän poissaoleva, niin työstressin kuin omien, henkilökohtaisten huoliensakin takia. Tämän oma estetamma oli menehtynyt syksyllä, ja sen jälkeen meille töihin tultuaan nainen ei tuntunut enää saavan iloa irti samalla tavalla kuin ennen hevosten parissa työskennellessään.

Kun Maria sitten jätti eroanomuksensa, tuli tämä minulle täytenä yllätyksenä. Nainen kuulema ajatteli kokonaan alan vaihtoa johonkin kevyempään, nyt kun hevoset täyttivät myös tämän vapaa-ajan, ja monivuotinen yhden asian ympärillä junnaaminen alkoi kuulema vihdoin tulla korvista ulos. Marialle itselleen jäi toki tämän kotipihassa vielä asuva, aikaa sitten eläköitynyt vanha kisaruunansa, mutta muuten nainen aikoi luopua hevosista kokonaan myös noin niin kuin harrastepohjalta. Oli kuulema liian vaikeaa ajatella, kuinka nytkin jo lähes lopetusuhan alla oleva vanha ruunanrupsukka pitäisi päästää vihreämmille laitumille viimeistään kesällä, ja uuden kisahevosen kouluttamiseen ei Marialla riittänyt enää mielenkiinto.

Pidimme tänään koko henkilökunnan kesken pienet läksiäisjuhlat Marialle, ja toivotimme onnea ja menestystä tulevaan.

- Taciturn

Uudistuksia tallin hevoskantaan

Pian jo eläiköityvä tallimestarimme Pekka ei pitänyt ollenkaan ideasta, jonka olin tälle kuluvalla viikolla heittänyt: tahdoin vähentää tallin hevoskantaa radikaalisti, ja varsinkin useammasta orista luopuminen oli prioriteettinani. Pekka itse oli ori-ihminen henkeen ja vereen, ja ihan toden teolla tykkäsi olla niistä vastuussa. Olihan oripalveluiden tarjoaminen yksi tallin päätoimista, mutta minun oli pakko myöntää itselleni, että liian monta hevosta nyt yksinkertaisesti vaan on liikaa niin meidän henkilökuntamäärälle kuin tallin pinta-alalle. Tarkoituksena olisikin purkaa pikkutalli tulevana keväänä, ja katsoa jos tilalle rakennuttaisi pienemmän hiekkakentän hevosten treenaamista varten.

Mitä taas tuli muuhun henkilökuntaan, oli näillä vastaansanomista asioihin siinä vaiheessa kun toin ilmoille, että myös monen monesta tammasta olisi luovuttava. Tarkkaan minä kyllä valikoin itse kunkin hevosen, josta luopumisen otin vihdoin tänään esille. Kyseessä oli lähinnä niitä hevosia, jotka eivät varsinaisesti ole niitä minun ykkösvalintojani jalostushommissa. Painotinkin joka ikiselle työntekijälle, että vaikka se oma suosikki nyt laitettaisiinkin myyntiin, olisi se pidemmän kaavan mukaan vain positiivinen asia. Tulevaisuudessa itse kukin tuleekin säästymään turhilta ylityötunneilta, joita kertyy kun on liikaa hevosia ja liian vähän henkilökuntaa.

Tuleva kevät tallilla tuokin mukanaan melkoisesti muutoksia, mutta kaikki tämä tulee olemaan vain parempaan päin. Nähtäväksi kyllä jää, saadaanko hevosmäärä pysymään kohtuullisena, vai tuleeko tyhjiä karsinoita täyttämään lauma nuorempia kilpahevosten alkuja...


- Taciturn

Voikko tamma myytävänä

Valiant Elven Lilyn päiväkirjasta:

Olin tullut tekemään aamutallia jo kuuden aikaan, kaverina minulla oli kaksi viikonloppuapulaista. Suuri osa tallin vakiohenkilökunnasta oli palannut vasta eilen myöhäisillasta kisamatkalta, joten näiden odotti tulevan töihin vasta puolenpäivän jälkeen, vapaapäiväänsä tänään viettäviä toki lukuunottamatta. Minulle tuli yllätyksenä, kun jo ennen seitsemää Mikko tuli tallille hätäisen näköisenä. Tämä oli kuulema etsinyt minua eilen kissojen ja koirien kanssa palattuaan tallille, mutta minä olin jo lähtenyt kotiin. Minä ihmettelin, että mikä nyt oli hätänä, kun mies tyrkkäsi käteeni aukeaman eräästä Länsi-Suomalaisesta hevosalan tiedotuslehdestä. Aivan sivun alalaidassa oli kuva ruipelosta, voikosta tammasta. "Tämä hevonen. Minun on pakko saada se", Mikko sanoi hätäisenä, ja minä katsoin tuon voikon pientä, sumeaa kuvaa. "Tuohan on ihan loppuunkulutettu vanha luuska, et sinä tuollaista halua", sanoin tälle ja tartuin täysiin kottikärryihin, jotka oli kuskattava lantalalle. Mies seurasi minua kuin hai laivaa, kaivaen puhelimestaan jotain.

"No mutta kun se ei ole mikä tahansa tamma", Mikko sanoi hermostuneena, ja pakotti minut pysähtymään kottikärryineni. "Katso nyt", tämä sanoi ja tyrkkäsi käsiini puhelimensa, jossa oli sähköposti auki. "Laitoin sinne eilen sähköpostia, ja sain vastauksena tarkempia tietoja tammasta. Se on Lilja", Mikko jatkoi ja katsoi minua nyt surkeana. Minä katsoin viestiä, ja totta tosiaan se oli Lilja, minun oma entisen tallini aikainen kasvatti, vasta kuusivuotias mutta noin huonossa kunnossa. Minä menin lukkoon, sillä en tiennyt oliko Mikko enemmän vihainen vai surullinen. Ei tämä koskaan minulle ollut pahapäinen, mutta voin kuvitella että miestä oli todella sattunut kun olin mennyt aikanaan myymään Liljan tämän nenän edestä. Olihan Mikko hoitanut ja kouluttanut tuota voikkotammaa lähes yksin varsa-ajoista lähtien, ja minä olin mennyt myymään sen vain koska tallin hevosmäärä oli käynyt stressaavan suureksi. "Ehkä minun pitää edes yrittää pelastaa tamma", sanoin Mikolle alakuloisesti, ja jatkoin hitaasti matkaani lantalaa kohti kottikärryineni.

Mies seurasi minua aina lantalalle asti, jossa tyhjensin kärryt, ja käännyin sitten takaisin tallia kohti. "Jos nyt otat sinne yhteyttä, ja hoidat kaikki hommat ostoon liittyen, niin minä otan sen tamman. Minä maksan itse tamman sekä sen kaikki eläinlääkärikulut, mutta sinä hoidat sen vaikka se teettäisikin ylimääräisiä työtunteja", sanoin Mikolle, ja tämä näytti iloisemmalta kuin oli koskaan ollut. Oikeastaan minulle tuli hyvä mieli nähdä Mikko noin pirteänä, olihan mies vuosien saatossa muuttunut työntekijästä hyväksi ystäväkseni. Oikeastaan Liljan ostaminen tuntui vähimmältä mitä pystyin tekemään, näkihän Mikosta selvästi kuinka kiintynyt tämä oli ollut tuohon voikkotammaan. Tämä tulisi ehkä olemaan ensimmäinen hevoskauppa, jonka hoidan tunteilla järjen sijaan. Toki mistähän sitä tietäisi, millainen tulevaisuus Liljalla olisi vielä edessä kun ikääkin oli vasta niin vähän ja nuorempana tamma oli kuitenkin ollut mitä lupaavin kilpahevonen.

- Taciturn

Rento lauantaipäivä

Tallilla oli taas mukavan hiljaista: puolet henkilökunnasta oli viettämässä kisaviikonloppua toisella puolen Suomea, ja tallilla oli vain minä, tallimestari Pekka, sekä kaksi hevostenhoitajaa, jotka olivat tulleet auttelemaan tallihommissa viikonlopuksi. Olin saanut kerrankin Pekan yhytettyä paperihommiin, jotta itse saisin paremmin aikaa hevosten kanssa. Tänään ei ollut juurikaan liikutettavia hevosia, vaan kaikki saivat tarhailla parista kymmeneenkin tuntia. Hevosten aamuruokinnoissa sekä tarhauksissa oli ollut kova työ, mutta kolme ahkeraa työläistä sai hommat melko joutuisasti tehtyä. Toki meidän viikonloppuapulaisia piti hieman opastaa, mihin tarhaan mikäkin hevonen menee, mutta kaikin puolin työt hoituivat siististi.

Aamupäivä meni tallitilojen siivoamisessa: kaikki karsinat oli puhdistettava, ja niitähän riitti. Hoidin itse tammatallin, ja kävin samalla katsomassa paria vielä vähän nuorempaa varsaa, jotka saivat viettää päivän emiensä kanssa sisätiloissa. Kyllähän nekin mielellään olisi jo ulos vienyt, mutta varsinkin pikku Caranthirin emä Jalinda näytti niin huonokuntoiselta, että olimme päättäneet antaa sen levätä ihan kunnolla. Synnytys oli vienyt siltä kaikki voimat, ja tamma tuntui palautuvan todella hitaasti. Jotain muutosta parempaan suuntaan oli kuitenkin onneksi jo näkynyt, vaikka vieläkin tämä tuntui vain käyskentelevän karsinassa väsyneenä, hoitaen välillä varsaansa ja torkahtaen sitten hetkeksi.

Muut tuoreet emät olivat onneksi normaaleja, elinvoimaisia tapauksia, jotka hörähtelivät iloisesti kun kuljin niiden karsinoiden ohi. Selvästi nämä odottivat rapsutuksia, ja ehkä myös makupaloja joille olivat erityisen persoja. Näiden karsinoiden siivous oli mielenkiintoista, en voinut mennä talikon kanssa heilumaan uteliaan tamman ja varsan viereen, joten minun oli aina pyydettävä toinen meidän viikonloppuapulaisista taluttamaan tammaa ja varsaa käytävällä sen aikaa kun olin karsinassa siivoamassa. Kovin likaisia karsinat eivät olleet, joten pahimmat lantakikkareet siivottuani ne näytti ihan siisteiltä.

Iltapäivällä hevoset saivat päiväheinät tarhoihinsa, lukuunottamatta niitä jotka olivat vihaisia ruuastaan. Nämä piti tuoda sisälle, omiin karsinoihinsa syömään jotta vältyttäisiin tappeluilta. Pari pienempää kinasteluahan tarhoissa syntyi ruuan jälkeen, mutta mitään pahempaa kahnausta ei onneksi tuntunut syntyvän. Lähinnä kyseessä oli aina tarhakaverukset, joista toinen ei ymmärtänyt toisen leikkiä. Kaunis, talvinen iltapäivä sujuikin erittäin rauhallisesti, ja työn lomassa ehtikin hyvin hengähtää. Tänään ei ollut kiire minnekään, saisin vain rauhassa odottaa, kun illasta meidän kisamatkalaiset tulisivat hevosineen takaisin kotiin.

- Taciturn

Caranthirin syntymä

Yhteismerkintä Kjöst Jalindan ja Caranthir Joyn päiväkirjasta:

Oman silmäteräni Giron varsan syntymää oli odotettu jo pitkään. Raudikon herrasmiehen aikain takainen yhden yön seuralainen Jalinda oli kasvattanut vatsaansa melkoisesti, ja näyttikin edestäpäin katsottuna suurelta, valkoiselta jalkapallolta. Tamman liikkuminenkin oli jo käynyt vaikeaksi, ja siitäkin syystä huokaisin helpotuksesta synnytyksen vihdoin käynnistyessä. Jalinda onnistui tuomaan varsansa maailmaan omin avuin, ja pieni, punarautias orivarsa nousi mitä pikimmin jaloilleen. Niin terhakka pikkukaveri teki tallimestariimme vaikutuksen, varsinkin kun tämä nyt muutenkin sattui olemaan enemmän ori- kuin tammaihmisiä. Minä ihastelin tuota maailman upeinta rakkauden tuotosta, ja sanoinkin että tämä poika jäisi kotiin sanoi kuka tahansa mitä tahansa.

Vastasyntyneeksi pieni ja punainen orinalku oli erityisen reippaan ja uteliaan oloinen, eikä osannut arastella ketään joka tuli karsinassa käymään. Pääosin annoimme varsan olla kaksin emänsä kanssa, mutta Jalinda tuntui olevan vähän huonona synnytyksen jäljiltä. Sen luona kävikin meidän oma päivystävä eläinlääkärimme, joka teki tarvittavat toimenpiteet. Kuulema tamma palautuisi pian ennalleen, mitä nyt oli erityisen rasittunut synnytyksen jäljiltä. Tulevaisuudessa pitäisi kuulema katsella vähän tämän vointia, että jaksaako kimo kantaa enää yhtään varsaa, vai päästetäänkö se jo kokonaisvaltaiselle eläkkeelle. Uutinen harmitti minua, mutta pistin huolenaiheet pian syrjään. Olihan meitä sentään siunattu tänään niin ihanalla, pienellä orivarsalla.


- Taciturn

Ratsastustunnilla

Snow Queen Joy:n päiväkirjasta:

Ratsastuskentät olivat menneet kauheaan kuntoon säänvaihteluiden takia, joten yhä useampi ratsukko tahtoi suorittaa liikuntasuorituksensa tänään maneesissa. Useimmiten meillä menee enintään kolme ratsukkoa yhtä aikaa maneesissa, mutta tänään meitä oli koko tallipoppoo yhtä aikaa kuka minkäkin hevosen selässä. Marikki seisoi katsomon laidalla, ja huuteli sieltä ohjeita itse kullekin. Tallin omana, erittäin taidokkaana valmentajana tämä tahtoi rutistaa tänään kaiken irti armoilleen joutuneista ratsastajaparoista. Minä ratsastin Lumilla, joka ei tuntunut oikein pitävän nuoremmasta Cupcakesta, jota Ella ratsasti. Tammojen joutuessa lähikontaktiin Lumi heittikin aina pukkisarjan tyngän, jonka minä lopetin joka kerta vahvoin pidättein, peläten koska heilahtaisin selästä ja mätkähtäisin maahan kuin perunasäkki. Viimeisimmästä ratsastusonnettomuudestani kun oli vielä kovin vähän aikaa...

Marikki katseli ratsastustani päätään pudistellen. Lumihan oli kiltti kuin mikä, mutta ilmeisesti tamma ei ollut saanut viime päivinä tarpeeksi virikettä, kun tuolla tavalla temppuili. Yleensä raudikko oli tullut mainiosti toimeen Cupcaken kanssa, joten Lumin käytös oli oikeastaan jopa säikäyttänyt minut odottamattomuudessaan. Minä tuhisin kiukusta patistaessani Lumia reippaammin eteenpäin. Pekan alla ollut, vähän tsäpäkämpi Scarlett ei pitänyt ollenkaan siitä, että tulin Lumin kanssa taakse. Väliä oli monta metriä, mutta ruunikkotamma pyrähti parin askeleen verran eteenpäin ja loikkasi siitä sivulle. Pekka pysyi selässä kuin liimattuna, ja minä katsoin kauhulla että joko meistä ensimmäinen kohta maistelee maneesin alusia.

Turha edes sanoakaan sen kummemmin, mitä tapahtui Marian ja Mikon alla olleiden Katjan ja Katin kanssa. Lumi tuntui suorastaan kylvävän kauhua ja haastavan riitaa yhden jos toisenkin tamman kanssa, ja minä ihan oikeasti aloin huolestua että mikä tässä nyt on oikein vikana. Kaikesta huolimatta me jokainen ratsastimme täyden tunnin Marikin opastuksessa, ja lähdimme sitten samaan aikaan pois, valmistellen seuraavia liikutettavia. Minun ei ollut tarkoitus ratsastaa tänään enää yhtään hevosta, joten jäin hoitamaan Lumin kaikessa rauhassa tallikuntoon, kun muut jo olivat matkalla takaisin maneesille. Kun pääsin pohdiskelemaan asioita yksikseni, tajusin yllättäen mistä Lumin varsin kusipäinen käytös johtui (ja erittäin itsestään selväähän se näin jälkeenpäin miettien oli). Tammalla oli selkeästi kiima-aika, ja minä pompinkin riemusta astellessani ulos sen karsinasta. Ehkä minä vihdoin pääsisin toteuttamaan unelmani ensimmäisestä pikku-Lumista.

- Taciturn